Aja demonit pois tästä sielusta...

Kallio on turmiollinen. Sen lisäksi, että harvemmin tulee vastaan päivää, jolloin en näyttäisi naamaani jossakin baarissa, on seudut täällä täynnä toisen addiktioni luolia - eli kirpputoreja.

Korttelin päässä kotioveltani on Sörnäisten Fida. Myös Hakaniemen Fidalla käyn kaytännössä aina kun kävelen sillä suunnalla. Minkä lisäksi pienen, pummillakin mentävän ratikkamatkan päässä on lisää.

Näennäisesti olen rahaton, mutta mikäli tililleni rapsahtaa muutama kymppi vaikka laskujen maksuun, näen moraaliseksi velvoitteeksi ensin tarkistaa, olisiko lähetystorien tai kirppisten henkareissa jotain, joka vaan puhtaasti kuuluu vaatekaappiini. On jollakin asteella totta, että en koe siitä huonoa omatuntoa. On vaan eri asia ostaa Gina Tricot'n halpatuotantoinen mekko kolmellakympillä ja odottaa, että siitä hajoaa vetoketju, kuin haalia samalla hintaa kymmenen vaatekappaletta, jotka ovat parhaimmillaan palvelleet vuosikymmeniä. Se ei ole ainoastaan edullista vaan myös eettistä. Ja mitähän hittoa - tyylikästä yhtä kaikki!

Eli tappakaa minut seuraavista viime viikkojen vaateostoksista:

Kiiltonahka-avokkaat kultaisella soljella (täydelliset!) 8 e
Pitsihelmainen mekko kultaisilla napeilla, pitsihihat, 80-90-lukujen taitteesta 7 e
Musta minihame, vyötärökorkeus 4 e
Mustat nahkasaappaat 12 e
Valkoinen lyhythihainen bolero, jossa röyhelöreunus ja satiininauha 2,5 e
Beige pitsibolero, jossa satiininauha (uusi) 2,5 e
Polka dot -kauluspaita, satiinia, mustavalkoinen 2 e
Polka dot -tunika/mekko, korkea kaulus, b&w, lyhyet hihat 5 e
Kaksi pitsitoppia, musta/harmaa ja kulta/valkoinen 2,5 e kpl
Musta pehmeän karvainen baskeri 3,5 e
Musta tekoturkki 5 e (ainoa ostos, joka ei itselle istu - lahjaksi kaiketi)
Musta korkeavyötäröinen pitkä kynähame 2 e
Harmaa T-paita kivalla printillä 0,20 e
Puolikorsetti/rintaliivit 2 e
Korsettimallinen istuva aluspaita, jossa läpikuultava pitsi ja valmiiksi kiinni sukkanauhat(!) 1,50 e
+ kauniita asusteita (rintaneuloja, hiusrusetteja ym.) 0,20 - 1 e kpl

Tehkääpä perässä! Suosittelen lämpimästi.

(1) List 12 celebrities you would have sex with without even asking questions.
(2) Put all of them in order of your lust for them. (1 is the hottest.)
(3) Say which movie/show/thing it was that hooked you.
(4) Supply photos.
(5) Tag five people.


( I'd fuck you anytime )


bedsitter , wilrich , notcicero , rainyfridays  & triiza 

tekee ainakin, joohan?

</lj>

Eli tänä viikoloppuna tapahtuu sitten tällaista!

"Jyväskylän Lutakon täyttävä Kickstart Festival järjestetään tänäkin vuonna syyskuun puolivälissä, syyskuun 12.-13. päivä. Kaksipäiväinen tapahtuma saa tänä vuonna seurakseen viikkoa aikaisemmin toteutettavan Kickstart-ennakkoklubin.

Kickstartin ensimmäisenä iltana syyskuun 12. päivä lavalle nousevat soolokeikan soittava Kauko Röyhkä, ison livebändin kanssa keikkaileva Asa & Jätkäjätkät, keväällä levyllisen Irwin-covereita julkaissut Matti Johannes Koivu, pitkän linjan garage/blues-yhtye Cosmo Jones Beat Machine, kotimaisen psykedeliarockin kärkinimi Plain Ride, garage-duo Black Magik Six, lukuisista punk-yhtyeistä tuttujen muusikoiden country-yhtye Cold Call sekä hardcore-bändit Unkind, Armageddon Clock ja Escape to Death.

Lauantaina esiintymisvuorossa ovat jo 20 vuotta instrumentaalimusiikkia soittanut Laika & The Cosmonauts, uutta levyä valmisteleva Risto-yhtye, toisen pitkäsoittonsa julkaisuun valmistautuva Porin all stars -kokoonpano Eleanoora Rosenholm, kieroa suomenkielistä punkrockia soittava Au Pair, shoegazing-yhtye Echo is Your Love, 22-Pirkkojen levy-yhtiölle napattu Joensuu 1685, räkäistä rockabillya ja countrya yhdistelevä Country Dark sekä päivän hc- tarjonnasta vastaavat Another Sinking Ship ja Delta Force 2.

Kickstartia edeltävänä lauantaina syyskuun 6. päivä Lutakossa järjestetään festivaalin ennakkoklubi Kickstart Pre-Heat, jossa nähdään tämän vuoden elektro-sensaatio Jesse, ruotsalainen elektronica-duo The Deer Tracks sekä akustista skatepunkia soittava Jaakko & Jay.

Festivaalin ja ennakkoklubin liput ovat myynnissä Lutakon nettisivuilla osoitteessa www.jelmu.net. Ensi viikon maanantaista, elokuun 18. päivästä, alkaen lippuja saa myös Jyväskylän Levykauppa Äx:stä. Kaikkien Kickstart-tapahtumien ikäraja on 18 vuotta, molempina päivinä tapahtuma kestää klo 20.00-02.00. Festivaali järjestetään Jelmun ja Fullsteam Agencyn yhteistyönä."


(lähde: www.jelmu.net/kickstart/)


Ennakkoklubi meni ymmärrettävästi allekirjoittaneelta ohi, mutta itse iltamiin lähden tänään ottamaan osaa. Erityisesti odotan Asan, Joensuu 1685:n, Riston sekä Black Magic Sixin keikkoja, joista kahta ensimmäiseksi mainittua en ole koskaan päässyt todistamaan livenä. Yleisesti ottaen en olisi juuri täydellisempää settiä osannut klubifestareille koota itsekään.

Hyviä bileitä!
 

Ehkä sen takia, että kiinnostaa miten valheellista kuvaa itsestäni kirjoitusteni perusteella täällä oikein jakelen, kiusaan nyt teitä seuraavalla:

I want everyone's honest opinion of me - please post an anonymous comment to this entry. Try to be as honest as you can, I'd appreciate that. Thanks.

Jos en saa vastauksia, poistan listoilta jokaisen ja lopetan koko paskan, tai alan vaihtoehtoisesti postaamaan kirjoitusten sijaan ainoastaan linkkejä teinipornosivuille. Olisiko sitten hauskaa?

Rakastuin muuten Bill Hicksiin taas lujaa. Siinä oli hieno mies. <3

"A lot of Christians wear crosses around their necks. You think when Jesus comes back he ever wants to see a fucking cross? It's like going up to Jackie Onassis wearing a rifle pendant."

Kertokaa nyt jumalauta, kauniit ystäväiseni, koska tämä elokuva saa Suomen ensi-iltansa?

http://uk.youtube.com/watch?v=7VTPSL9TcJc

Kyseessä siis on leffa Across The Universe, joka ei ehkä aihepiireineen vaikuta mullistavalta, mutta toteutukseltaan ainakin trailerin perusteella kyllä rikkoo perinteisen elokuvan kaavaa. Elokuva hakee inspiraation erinäisistä The Beatlesin kappaleista, aina kohtauksissa soivasta musiikista henkilögalleriaan asti.

Elokuvassa Amerikkaan tullut Jude ihastuu Lucyyn, mutta kuva synkkenee pian Lucyn veljen joutuessa Vietnamiin. Tulee aika, mahdollisuus ja vastuu taistella rauhan puolesta.

Liiankin tutulta vaikuttava teenage love story muuttuu vallankumouksen saattelemana eläväksi musikaaliksi ja kunnon taidepläjäykseksi, jossa visuaalisuus on päätä huimaavaa. Sodasta, viattomuuden lopusta ja nuoresta rakkaudesta revitään jälleen yksi kuultavan arvoinen tarina, joka on saanut taustalleen mitä hienoimman kuvituksen.

En siis tiedä, millainen elokuva on oikeasti, kun en ole nähnyt. Osaapahan silti vaikuttaa hiton virkistävältä näyltä yleiseen jenkkiroskaan verrattuna. Ei tätäkään pätkää ihan ilmaiseksi olla tehty, ja onkin hienoa nähdä rahoitusta löytyvän myös hivenen rohkeampaan ilmaisuun.

Elokuvan ohjaaja Julie Taymor muuten muistetaan muutaman vuoden takaisesta Fridasta (2002). Ei ollut paska sekään.

Eli kertokaa, jos tiedätte jotain tähän liittyvää! Thanks.

Nyt on sellainen fiilis, että jos mua uhattais veitsi kurkulla valitsemaan maailman kaikista muusikoista yksi, vain yksi, kenen musiikkia saisin kuunnella hautaan asti, vastaisin - kyyneleet silmillä ja ranteet haavoilla tosin - Nick Cave. Se mies on vaaraa, murhaa, seksiä, runoutta, dekadenssia, kauneutta, herkkyyttä, kieroutuneisuutta ja psykoosia: kaikkea sitä veitsenterällä keinumista, mikä mua on viehättänyt musiikissa, elokuvissa, itseasiassa jokaisessa eskapismin välineessä, koko tämän lyhyen elämäni ajan. Se sai ihokarvat selkäpiissä nousemaan, mielen (ja ruumiin) kiihottumaan niinä yksinäisinä iltoina, kun vieroksuttuna koulutyttönä kaadoin punaviiniä alas kurkustani kynttilöiden palaessa, lakatessani kynsiäni mustiksi ja kirjoittaessani vihkoon julkaisukelvottomia fantasioita. Cave ei koskaan merkinnyt mulle ihan niin paljon kuin olisi voinut (ja kuin olisi ansainnut), mutta on pysytellyt tasaisesti taka-alalla vain aina välillä noustakseen ilmoittamaan itsestään. Mies tuli taas. Tervetuloa, en voi muuta sanoa.

Kaipaan minä elämääkin, jotain tapahtumaa, en vain todellisuudesta irroittavaa kauneutta. Viihdyn tässäkin, mutta olen nähnyt tätä niin pitkälle, eivätkä maisemat ole viime aikoina muuttuneet. Puuduttaa. Ihmisellä on luontainen kaipuu yhteisöihin, joiden jäsenien kautta peilata itseään, ja elettyään tarpeeksi kauan ilman kunnollista sellaista hän hämärtäa käsityksensä itsestä, muista ja itsestä tämän kaiken osana. En näe minääni. Helpoissa nautinnoissa itseään liottamalla potee aina vain kovempaa krapulaa - aivan kuin se ei auttaisi ymmärtämään, että nautinto, jonka eteen joutuu hieman näkemään vaivaa, saattaisi kestää aamun sarastusta pidemmälle ja olla täten lopputuloksen kannalta tavoiteltavampaa. Ehei. Sotken kaiken hienon ja ihailtavan, mikä saattaisi alkaa, ja kiellän itseltäni oikeuden onneen ja rauhaan.

On lapsellinen olo, sillä tunnen olevani emotionaalisesti kykenemätön normaaleihin sosiaalisiin peleihin. Ihminen on kai tuomittu yksinäisyyteen, ainakin kaltaiseni ihminen, joka on jo nuorella ikää kadottamassa uskonsa hyväksyntään, sopeutumiseen, veljeyteen, ihmisyyteen ja rakkauteen. Tyydyn tallaamaan kulkukoirana tämän elämän likaisia kujia odottaen, että seuraava ohi ajava mersu pysähtyy viereen vilauttaen silmieni edessä sitä elämää, josta saattaisin olla osallinen.

Sillä hei, niinkuin joku joskus sanoi, eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavina. Surullisilla niitä on enemmän kuin tuoppiin vuodatettuja kyyneleitä, mutta harvat niitä tarinoita tahtovat kuulla. Molempi pahempi? Se on se ihmiskohtalo, katsos.

Tämän erään miehen tarinoihin voisin tosin kadota iäksi...

Tampereen kansainvälisistä elokuvajuhlista on ehtinyt jo vierähtää yli viikon päivät. Hirveästi ei käteen jäänyt kulttuurisen tarjonnan puolesta, mutta jaan nyt jotain kun sitä pari näytöstä tuli vilkaistua.

Keskiviikkona eksyin katsomaan vain yhden pätkän, dokumentin Kurt Cobain - About A Son. Kyseessä oli hämmentävän intiimi ja erilainen musiikkidokumentti, jossa tarinaa ei johdattanut kuvat Cobainista tai otteet hänen musiikistaan, vain hauras monologi, joka perustui toimittaja Michael Azerradin tekemiin haastatteluihin. Kuvituksena oli maisemia ja tunnelmia Cobainin lapsuuden maisemista Aberdeenista, Seattlesta, näyteltyjä pätkiä Cobainin kertomista tapahtumista... Elokuvaa katsoessa tuntui kuin kuuntelisi äänikirjaa ja näkisi mielensä kuvat konkreettisesti kankaalta sen sijaan, että ne olisivat vain mielikuvituksen tuotetta.

Perjantaina vuorossa oli festareiden odotetuin pätkä: Jouko Aaltosen dokumentti Punk - tauti joka ei tapa, joka kuvasikin punkliikettä Suomessa kulttuurisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä kuitenkaan sortumatta osoittelevuuteen tai turhaan nostalgiaan. Pelle Miljoonan ja Kohu-63:n haastatteluiden raikkaana vastapainona nähtiin nuorta verta ja tuoreen autenttista asennetta uuden sukupolven yhtyeiltä, joista pääosaa näytteli nyt jo edesmennyt Akupunktio. Bändin musiikki ja rumpali-laulaja Seven naiivin pisteliäät näkemykset maailmasta ja yhteiskunnasta saivat vanhemmatkin katsojat huomaamaan, ettei punk suinkaan ole kuollut ja kuopattu. 

Leffan saatua raikuvat suosionosoitukset oli aika siirtyä Klubin puolelle jatkobileisiin, jossa lauteille olivat nousemassa Pelle Miljoona Unabomber ja itse Kohu-63. Meininki oli verrattain vaisua, jonka selitystä ei tarvinnut kaukaa hakea: ei voisi olla enempää punk-mentaliteetin vastaista maksaa kymmenen euroa bändeistä elokuvaohjaajia ja toimittajia vilisevällä klubilla, kun samat yhtyeet on voinut - ja voi tulevaisuudessa - todistaa kesäisin Puntala-rockissa aivan omalla maallaan. Kohu veti kuitenkin helvetin hyvin ja olin tyytyväinen, etten häipynyt frendin matkassa vaan jäin yksin kaatamaan tuoppia ja tsekkaamaan kyseisen keikan.

Lauantaina juoksin suoraan duunista kesken näytöksen katsomaan kotimaista kilpailua ja ehdin juuri ennen Chrzun hehkutettua animaatiota Kaukosaaren kirous. Visuaalisuudessaan vanhan ajan mustavalkoanimaatioperinnettä hyödyntävä pätkä sai pian hurjia sävyjä imien vaikutteita retrosplattereista. Utelias Sir Void joutuu kohtaamaan modernin maailman toisinaan absurdinkin raakuuden ja katsoo lopulta kasvoihin omaa ahneuttaan... Ja tulos on verinen. Elokuva näyttäytyi sisällöltään opettavaisen oivaltavana ja ulkoisesti rajoja rikkovana. Aplodeja.

Sunnuntaina oli vuorossa palkitut, mutta ne oli loppuunmyyty. Ei hätää, tänään Kiasmassa klo 18 on revanssin mahdollisuus! Liput 7/5. Nähdään.

(I'm an ugly ass bitch
and I never get laid

But I don't care
I can wank and cry myself to sleep
and forget it when the morning comes)

Punk - the disease that doesn't kill
ainakin vahingoitti, pirstoi, riehaannutti ja innoitti mua tänään enemmän kuin mikään muu koskaan
Energia on aina suurempaa kuin rakkaus - se on kaiken ydin
Ilman sitä ei ole rakkautta
ei musiikkia
voimaa
elämää

Tänään näin sen kaiken nuorilla, naiiveilla ja vilpittömillä silmilläni
ja imin sitä kuin menthol-savuketta yksin kylmällä terassilla
kun ihmisillä oli bändipaitoja, upeat hiukset ja kauniita ystäviä
ja itkin ja nauroin yksinäisyyttäni

imin sisääni viereisen seurueen analyysit 7" vinyyleistä, metelin sielusta, Napalm Deathin perillisistä
ja itkin ja nauroin 
mutta en näyttänyt kenellekään

Sillä kyllähän minäkin rakastan
en ihmisiä 
vaan ideaalisuutta, rohkeutta, nuoruutta, vapaudenkaihoa, irtautumista, pakenemista ja löytämistä
alkoholia, korneja kitarasooloja, unelmia anarkiasta, niitä maailman kaikkia kuumia moottoriteitä

Tahdon Prahan viidenkymmenen sentin kaljan
tahdon kitaran ja huonon bändin 
tahdon sen pojan, jolla on aina nahkatakki ja takkuinen tukka
tahdon olla kuin ne hymyilevät ihmiset

ja vain unohtaa, että elämme helvetissä, jossa ei jaeta mitaleja eikä ylistetä voittajia

Hmm, kävin tuossa taannoin tsekkaamassa Kiasmassa Carnegie Art Award -näyttelyn, joka koostui siis samannimisen merkittävän taidepalkinnon saajien ja muiden kutsun saaneiden teoksista. Kyseessä on pohjoismaisille taiteilijoille joka toinen vuosi jaettava palkinto, yksi rahallisesti suurimpia maailmassa. Miljoonan kruunun voittorahat vei Torsten Andersson (jonka töistä en muista mitään, yks kuvas naivistisia, litistyneitä pastellilaatikoita tai jotain, gaah).

Jäi vähä kuiva fiilis useista teoksista. Mitä nyt Jussi Nivan tapa visualisoida abstrakteissa teoksissaan ajan ja valon kaltaisia aiheita, ja käyttää värejä ja muotoja, on ihailtavan varmaa, teknisesti korkealle kurottavaa - yksinkertaiseti helvetin hienoa katsottavaa. Ja Else Marie Hagenin kolmesta valokuvasta koostuva teos, joissa jokaisessa esiintyy heijastuma, on kerroksellisuutensa ja sommitelman jäntevyyden vuoksi mielenkiintoinen. Liian moniin näyttelyn töistä en saanut vähäisintäkään otetta.

Ei kiloittain paskaa, ellei gramma hyvääkin: yksi teos nimittäin vaikutti erittäin positiivisesti. Toisen sijan skabassa nappasi Jesper Just, tanskalainen elokuvaohjaaja, jonka maaginen, tyylikäs ja upealla musiikilla ryyditetty viisitoista minuuttinen, A Vicious Undertow, sai mut leijumaan pilvissä pari päivää. Vahvan tunnelman ylleen kasaava pätkä kertoo eräänlaisen kolmiodraaman, jota mystinen, vihelletty melodia johdattaa. Elokuvan mustavalkoisuus ja film noir -henki vahvistavat draaman kestävyyttä. Kuvittele Lynchin Mulholland Drive sijoittumaan 1900-luvun taitteen Pariisin boheemiin ullakkohuoneistoon ja tiivistettynä pieneen hetkeen, niin saat ehkä suuntaanäyttävän käsityksen...

(Mietinpähän tämän jälkeen, pitääkö todella paikkansa, että pidän elokuvaa itselleni läheisimpänä kuvataidemuotona, maalaustaidetta, kuvanveistoa ja valokuvaa mielenkiintoisempana, koska innostun lyhytelokuvista aina yhtä rankasti... vai oliko kyseessä vain verrattain hyvä teos. Anyway, olis pitäny lukee tää vuosi elokuvatutkimusta. Enemmän nää repii tunteita sisällä kuin joku arkkitehtuuri.)

Kierrän parin viikon sisään vielä kolme näyttelyä tässä kaupungissa. Voin sitten yhtä perusteettomasti haukkua nekin, hahaa! :D


Hienoa on sekin, että mulla on nyt köyhän "kulttuurinkuluttajan" paras ystävä, kirjastokortti. Lainasin John Calea, Wayne Krameria, The Hangmenia, Dead Moonia, Humble Pieta ja Jeff Beckiä, nyt voin alkaa taas innostua jostain uudesta ja kivasta, olla niinku silloin ennen.

Oli ihan pakko tehdä tää, ja vittu ku repeilin joillekin... KAIKKI SIT ARVAA! Nää on ihan helppoja. Hyvin mainstream.

1. Open a music player.
2. Go to 'all music'/'library'.
3. Hit shuffle/repeat/randomise.
4. Find photos of the first 30 artists/bands that come up (no repeats and no cheating).
5. Have people guess who the artists/bands are.
6. Paste this in your journal and do it too, so I can have fun guessing as well.

Perjantai-iltana tajusin, ettei tässä ajassa kaikki ole vialla - kulttuuri turmeltunutta, musiikki kuollut ja ihmiset pahoja - ja vaikka olisikin, ei se veisi arvoa tältä ajalta, sillä elän tässä ja nyt, en vuoden 1969 Woodstockissa, 80-luvun alussa Manchesterissa tai Sunset Stripillä kitara kourassa muiden nuorena kuolevien kanssa. Mulla on oikeus ja velvollisuus avata silmäni ja nähdä se ympäröivä kauneus, sillä elämällä vain jossain toisessa ajassa ja paikassa elän vain puoliksi, en koskaan tunne mitään todellista, konkreettista. Sinä iltana tajusin, ettei mun tarvitse paeta johonkin parempaan ja suurempaan jatkuvasti, ja että mun on annettava mahdollisuus tälle ajalle ja näille ihmisille, näille ajattelijoille, tälle taiteelle, sillä mitä mä sit kerron vanhana nuoremmille sukupolville! Että kuljin elämäni läpi laput silmillä vai? Ei, mun täytyy löytää jotain elämisen arvoista tästäkin maailmasta, missä nyt elän.

Kerron ehkä huomenna.

Nyt ei ehdi/pysty/jaksa.

Rauhaa.

Eilen join pullon viiniä ja löysin uuden hienon bändin, (tai en löytäny, ne löysi mut) ja diggasin kyllä. En oikein tehnyt mitään kehittävää, hortoilu Malmilla, kännifilosofointi ja savukkeet terassilla riitti.


Keskiviikkona näin maailman suurimman elossa olevan rockyhtyeen keikan. Oltiin ajoissa paikalla, ehdittiin nähdä lämppäri Toots and the Maytals, joka oli viihdyttävä, ja muuten kulutettiin aikaamme syömällä snacksei ja seurailemalla Suomen rockvaikuttajien liikkeitä kentällä...

Luulin, että osaisin jotain sanoa keikasta, mutta enpä kai sit. No, Mick Jagger oli energisempi kuin olisin voinut uskoa pinkissä satiinitakissaan, Keith Richards kuin elävä ruumis tai bändin pakollinen maskotti, Ron Wood se joka soitti tietysti ne soolot ja vaikeemmat riffit.

Rahaa paloi taivaalle, stage liukui catwalkina keskelle stadionia, Sympathy for the Devilin aikana valoshow koki huippunsa, eikä kellekään varmaan jäänyt epäselväksi, että kyseessä on se kaunein ja suurin rockkonsertti, jota suurin osa yleisöstä tulee ikinä todistamaan. Tämä siksikin, että yleisön keski-ikä oli samaa luokkaa bändin keski-iän kanssa...

Lopussa kuultiin hittien putki ja tylsät harmaat vanhukset vieressäni sentään innostuivat taputtamaan rytmiä kädellä polveensa. Räjähteitä ja valoja, rockjumalien katoaminen savuun ja lavan taakse, liukuminen pois läpi niiden mammafarkkuisten kähärätukkien, ja vitutti hieman bändin puolesta se yleisö, vaikka itse olin aivan fiiliksissä ja onnellinen siitä kaikesta.


Jokin ajaa bändin kiertämään maailmaa, pystyttämään joka ilta uudestaan teatterin, antamaan kaikkensa lavalla, vaikka yleisö näyttää unohtaneen jo vuosia sitten, mitä tarkoittaa rock'n'roll. Se on se halu viihdyttää ja luoda elämyksiä. Kyllähän herrat voisivat jäädä eläkkeelle, toimeentulo olisi taatusti turvattu.


Keikan jälkeen häröilin, menin Kallioon, jumitin baarissa, löysin nuoret rakastavaiset, juotiin baaris bissee ja yks mies tulee selittään nähneensä mut keikalla ja sanoo olevansa neljä vuotta Mick Jaggeria nuorempi, enkä sillä hetkellä voinut olla ajattelematta sitä brittiherran lanneliikettä.

Onneksi jotkut sedät sentään jaksaa heilua!

Tänään gonzo-journalismin legenda Hunter S. Thompson täyttäisi 70 vuotta, ellei 20. helmikuuta 2005 olisi päättänyt päättää päiviään ampumalla itsensä. Nyt alansa kiistaton mestari, jäljittelemätön kirjailija ja uuden tyylilajin luoja juhlii ystäviensä kanssa jossain toisessa todellisuudessa, missä on taatusti paremmat bileet. 

Thompsonin kuuluisimmaksi teokseksi jäi Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa korostuu gonzo-kirjallisuudelle tyypillinen vahva subjektiivisuus ja omien tuntemusten julkituominen sekä faktan ja fiktion rajojen hämärtyminen. Huumehuuruinen tarina julkaistiin alunperin Rolling Stone -lehdessä, ja on sittemmin päätynyt elokuvaksi.

Thompsonilta suomennettiin vastikään teos Helvetin Enkelit, joka kertoo journalistin Hell's Angels -moottoripyöräjengin parissa viettämästään vuodesta! Jei!

     Olisi taas viime yönä puoli kolmen aikaan pitänyt lukea estetiikkaa. Sen sijaan ajauduin pläräilemään kansilehtiä, joissa nuorilla ihmisillä on buutsit ja kaulassa nahkanauhassa höyheniä, silmissä selittämätön pelottomuus ja sydämessä palo, ja joissa ne nojaavat likaisiin tiiliseiniin ja juovat halpaa viskiä sotatuissa takahuoneissa ja motelleissa. 
     Ja kun aamuaurinko nousee en jaksa ajatella mitään, vain sitä, miten helppoa elämä olisi, jos olisi syntynyt kauniina ja sitä, miten ihmiselämä on historiassa pieni ja arvoton ja miten ihminen, joka ei milloinkaan opi olemaan onnellinen herää jonain päivänä ehkä vain hetkeä ennen kuolemaansa ja tajuaa heittäneensä hukkaan sen ainoan saamansa lahjan ja katoavansa, muuttuvansa maaksi ja tomuksi, ja kaikki tuntuu yhtä aikaa merkitykselliseltä ja turhalta.
     En jaksa ajatella mitään, pistän soimaan biisin Moottoritie On Kuuma ja näen päässäni tarkalleen ne samat kuvat kuin ollessani 14-vuotias ja pihalla kaikesta, mihinkäs siitä olisin muuttunut, edelleen samat sairaat unelmat ja typerä palo häipyä. Ja toivon että olisin taas sen ikäinen, olisin oikeutettu vain aatteelliseen ahdistukseen ja vihaan, mutta nyt olen vanhempi, nyt olisi aika toimia, tehdä se, mistä ennen olen vain uhonnut. Silti yhä vain peitän korvani maailman kauneimmiltakin kutsuilta, etten vaan toimisi, lähtisi ja saisi vielä kovaa turpaani.
     Maybe there's a God above, pohtii joku liian aikaisin kuollut, vitut, kunpa uskoisinkin kuoleman jälkeiseen elämään niin saisin anteeksi sen, etten tämän elämän aikana ehtinyt luomaan itseäni, vain toteuttamaan ikuisia tottumuksia ja tylsistymään.
     Ja mietin Tuomas Nevanlinnaa, filosofia, joka pohti modernin ihmisen mentaliteettia ja sitä miten toteutamme jatkuvasti elämässämme ideaa odottamisesta, miten emme elä hetkessä, miten ajattelemme kaiken alkavan huomenna, ensi viikolla, kun duuni loppuu, viiden vuoden päästä, seuraavassa elämässä ja miten tämä heijastuu toimintaamme kaikessa ja koko ajan.
     Ja nukahdan.

     Haluan teini-iän takaisin, haluan katsoa elokuvat Il Capitano, Zombie ja Kummitusjuna ja Täältä Tullaan Elämä vanhempien ollessa nukkumassa, lainata kirjastosta Jack Kerouacia, ja aamuyön tunneilla paeta alaovesta yöpaidassa kasteiselle nurmelle ja tyynen järven rantaan. Haluan olla 14 taas ja tuntematta vähäisintäkään ahdistusta siitä, etten tiedä vielä mitään.

     (Yliopisto ei varmastikaan oo oikee paikka mulle. Miks vitussa edes yritän? Tyhmänä ja irrallisena on hauskempaa.)

LITTLE JOHNNY

Little Johnny never gave a fuck
He took your beatings, then he bounced back up
He had a dream that maybe someday
He\'d grow wings and he\'d fly away

And all the lonely people stay
and all the lonely people stay down wind

Thats where he\'s goin

Lying there in the parking lot, he had a dream he\'d never get shot
Cause his gun was so much bigger than yours
Little boys act real tough, mama never really loved \'em enough
But I guess that\'s how the story goes

Little Jeanie always ran away
she never knew what to do or what to say
Lyin all alone at the docks
She had her first little taste of chinese rocks

And all the lonely people stay
And all the lonely people stay downwind

That\'s where she\'s goin

Lying there in the parking lot, she had a dream she\'d never get shot
Cause her gun was so much bigger than yours
Little girls act real tough, mama never really loved \'em enough
But I guess that\'s how the story goes


By: The Bitterlicks



http://www.myspace.com/thebitterlicksband



Elämä on toisinaan perseestä, mut sitten voi kuunnella Ristoa! Ja juoda kaljaa! Ja unohtaa!!!


Ihan oikeesti, olkaa kilttejä ja kuunnelkaa toi biisi ennen ku ootte 27.

Olin eilen ajelehtimassa kaupungilla ja ajauduin (osittain suunnitellustikin) kuunteleen kirjastoon Jarkko S. Tuusvuorta ja hänen juttujaan Nietzschestä ja teatterista ja tragediasta.

Mies on tehnyt todellisen kulttuuriteon suomentamalla Nietzschen vuonna 1872 ilmestyneen esikoisteoksen Tragedian synty. Itselleni kiinnostus Nietzschen aatoksiin lähti nimenomaan esikoisteoksesta ja sen sisältämästä näkemyksestä taiteesta ja etenkin dionyysisen ja apollonisen symbioosista. The Doorsia luukuttaneena teininä mua tietenkin  kiehtoi ajatus musiikista alkukantaisimpana taiteenmuotona, josta muu ikään kuin pohjasi. (Jim Morrisoninhan on kerrottu saaneen vaikutteensa äärimmäisen vahvasti kyseisestä teoksesta: antiikin kreikasta, teatterista, musiikin vahvasta kokemisesta, tragediasta...)

Koitin etsiä teoksen käsiini, mutta sain vain osia jostain koosteteoksista. Luin välitunneilla dityrambeista ja hehkutin frendeille, miten tää tyyppi on tajuttomasti edellä aikaansa ja nähnyt sen, mikä on vasta tuleva! Uskoin Dionysokseen, en ainoastaan viinin ja hedelmällisyyden jumalana, vaan katharsiksen, totaalisen itsensä hetkellisen unohtamisen, jumalana. Nykymaailmassa tuo kokemus kiteytyy turhan usein kolmeen sanaan: sex, drugs & rock'n'roll.

Pyrkimys katharsikseen on ehkä vaarallista, mutta toisaalta ainoa keino pysyä hengissä. Hedonismi ja taide sysäävät meidät siihen samalla kun peitämme korvamme moralistien moitteilta.

Whatever.



HEI! Stalkkauslista galleriassa on oikeasti mitä parhain keksintö. Mun listan kärjessä oli seuraava bändi:

http://www.myspace.com/fabulous65

Tsekatkaa, beibit.


Ja hei, älkää ostako Golden Capin Strawberry Lightia, tää on ihan paskaa.

Istuin kuppiloissa erinäisissä osoitteissa (ja erinäisissä fiiliksissä) eilen lähes kellon ympäri. Tuntuu hieman liian monet poltetut savukkeet kurkussa...

Etsiydyin YO-talolle hyvissä ajoin, koska mul oli tylsää ja halusin ehtii syventyyn Voimaan rauhassa nurkkapöydässä. Ensimmäinen bändi pääsi lavalle kuuden aikoihin. Porukkaa oli hieman ripotellu paikalle, ei tarpeeksi tosin. Skaban rykäisi käyntiin pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva Garage Flower mielettömällä energialla ja innostavalla draivilla. Hauskoja riffejä ja hilpeää synaa oli ilo kuunnella, vaikka hienointa oli meininki ja fiilis. Jos kello olisi ollut yli puolen yön ja jengii paikalla ansaitusti, olis tanssilattialla tuskin nähty tyhjää neliötä. Tätä on paha ylittää, kelasin.

Seuraava bändi oli jyväskyläläinen Poor Jim, josta muistan pääasiassa sen, että se näytti saatanan hyvältä, kuulosti selkeältä oudon ristiriidattomalla ja itsestäänselvällä tavalla. Laulajan soundista tuli hetkittäin mieleen Ville Malja ja kitarat helisivät kivasti. Mikään sisälläni ei kuitenkaan liikahtanu, ja kyseinen esitys jätti vähän kylmäks.

Ja sitten, vittu. Oikeasti ajattelin, että Garage Flowerin ohittanutta ei saada, mutta nää jätkät. Lavalle loikkaa kuusi tyyppiä, joiden täydellinen tyylitaju osoittaa, että ne olis voitu repäistä 30-luvun savuisesta kapakasta tai 50-luvun beatnik-intellektuellien kirjallisuuskokouksesta. Kyseessä oli Genzale Riihimäeltä. Se, mikä lopulta pysäytti, oli soundi ja soitto: kuulosti siltä, että niillä nuorilla jannuilla oli vanhuksen sielu ja ammattilaisen ymmärrys. Setti vedettiin läpi ilman ainuttakaan taukoa, eikä mulla ollut käsitystä, missä kohtaa biisi mahdollisesti vaihtui. Intensiteetti oli kuitenkin ohittamaton, ja touhusta hohkasi aito ja välitön nautinto tekemisiä kohtaan. Laulukieli vaihtui kesken englannista suomeen - ja takaisin - ihmeen luontevasti, ja bändi veikin pisteet kotiin tulkinnallisesta rohkeudesta.

Illan viimeinen yhtye oli helsinkiläinen Streetcar, josta ensimmäisenä tuli mieleen ne bändit, joiden keikkoja teinit menee kattoon O.C.:ssa. Sointi oli luvattoman hyvää, ja biisit tarttuvia ja hallittuja. Biiseille ominainen kepeys ei kuitenkaan näyttänyt aivan koskettavan jokaista melankolista sielua, eikä bändi oikein näyttänyt olevan omalla maallaan. Touhu vietiin läpi tarkasti ja näennäisen huolettomasti ja esiintymisestä loisti itsetietoisuus. Kokonaisuutena esitys oli kuitenkin illan mitäänsanomattomin.

Ihmiset saivat äänestää suosikkiaan, mutta enpä ehtiny, kun oli niin kiinnostava artikkeli Voimassa kesken. Yleisön suosikiksi kruunattiin - hieman vastoin omia odotuksiani - Poor Jim. Jos Garage Flowerin aikaan olisi ollut yhtä paljon porukkaa kuin muiden bändien, olisin odottanut siitä voittajaa. Itse taas olisin pistänyt ääneni sille ainoalle ryhmälle, joka todella kosketti.

Heti perään tuomaristo julkisti voittajan. Jo ensimmäisestä perustelusta, joka viittasi jotenkin "rohkeuteen", tiesin oikean bändin voittaneen. Huokaisin helpotuksesta ja ilosta.

Genzale esiintyy palkinnoksi Tampereella elokuussa järjestettävällä klubifestarilla, Monsters of Popissa.

Hetken aikaa tiesin, että maailmassa on  vielä oikeutta, kauneutta ja saatanan hyvää musiikkia.

(Mun random-asetuksilla oleva mp3-soitin soittaa koko ajan tätä biisiä, en tiedä miksi. En valita. Toimii.)

Minä politiikkaan vasta tutustuva lapsonen yritin parhaani: äänestämäni nuori mies sai kolmanneksi eniten ääniä puolueessaan Pirkanmaan vaalipiirissä. Tämä tosin oli murto-osa siitä, mitä paikkaan olisi tarvittu...

Joo, äh, tulos vaaleis ylipäätään järkyttää, joo. Mutta nuoret kanssaihmiset, tekin, keitä ei kiinnosta, tsekatkaapa seuraava:


UUDEN EDUSKUNNAN ANATOMIA

Kansanedustajat ovat rikkaita, korkeastikoulutettuja ja keski-iän ylittäneitä.

- korkeakoulututkinnon on suorittanut 66,5% kansanedustajista
- kansanedustajan keskimääräiset vuositulot ovat 90 531 euroa, kun kansan tienaa vuodessa keskimäärin 21 037 euroa
- eduskunnassa ei ole yhtään ulkomaalaistaustaista kansanedustajaa
- kansan edustajien keski-ikä on 48 vuotta(!)
- alle 30-vuotiaita kansanedustajia eduskunnassa on kaksi(!!!)

(lähde: Aamulehti 20.3.2007)


Ai, että kansanedustaja ei terminä olisi vähääkään, öh, ristiriitainen?!

Vittu, tätä maata.

List seven songs you are into right now, no matter what the genre, whether they have words, or even if they're not any good but they must be songs you're really enjoying now. Post these instructions in your Livejournal along with your seven songs. Then tag seven other people to see what they're listening to.

1. Amy Winehouse - Rehab 
2. The Mamas and the Papas - California Dreamin' 
3. Anssi 8000 & Hot Coke - Guantanamo 
4. Bob Dylan - Masters of War
5. The Kinks - Ev'rybody's Gonna Be Happy
6. Risto - Nina, olen palasina
7. Mannhai - Spiritraiser


Että tällaista sitä nykyään popitellaan! Mussa alkaa kyl kunnon garagediggari rankasti nostaa päätään: The Kinksin ohella The Sonics, The Fleshtones yms. on alkanu löytyy, ehkä osittain The Othersin ja The Micragirlsin kaltaisten nykyautotallirokkareiden johdattamina ja ko. bändien keikkojen todistamisen jälkeen inspiroituneena. Juurille päin on matka, taival vaan suht pitkä. :D

Ei luoja, ku Roky Ericksonki tulee Suomeen, näin garagerockista puheen ollen. Toivottavasti säilyy mies hengissä. Ääni ja sielu oli viimeks tallella, happi tosin ei paras mahdollinen.


Vitun vaalit.
Mulle ei oo puoluetta. 
Tai ehkä on. 
Liberaalit. 
Politiikka on omituista.

Äänestän kaiketi nro 26:a Pirkanmaan vaalipiiristä.
Ainaki sil on hauska nimi.
Ja kivat kulmakarvat. :P

Tsekatkaa jätkän kotisivut jos kiinnostaa, etenkin hauska huvipuistovertailu!